Olin kuin olinkin moraalisempi ihminen kuin mitä olin kuvitellut. Olen kova puhumaan omista arvoistani ja välillä tuntui, että olen aivan kuutamolla pyöräilemässä. Pelästyin itseäni, koska kaikki se johon ( olin itsessäni ) uskonut oli piilossa. Eräs ihminen ilmoitti ymmärtävänsä, koska olen erilaisessa tilanteessa kuin hän. Yht`äkkiä jokin minussa sanoi, että tällä tavalla hajoitan itseni. Hukkaan itseni. Kävelen kuilun reunan yli. Eksyn Humbaban metsään. Onneksi hän ( eräs ihminen ) ymmärtää. Joskus, kun aika ja paikka on oikea... Jätänkö itselleni pääni sisälle sivuoven auki omalle toiminnalleni, omille haluilleni, miehisyydelleni. Teenkö väärin toista kohtaan jättämällä oven auki? Oven auki mihin? Tiedän, etten ole onnellinen, jos maailma ympärilläni kaatuu. Psyykeni ei kestä sitä. Elän siitä, että voin katsoa itseäni silmiin peilistä jokaisena aamuna ja sanoa itselleni; elät hyvin ja oikein. Silti jätän sivuoven raolleen ja mieleni valtaa ahdistus siitä, että kenties teen väärin ( erästä ihmistä ) kohtaan jättämällä oven raolleen. Pitäisikö minun sulkea ovi? En halua. Ja se vasta minua ihmetyttääkin itsessäni. Oven raolleen jättäminen on mentaalinen teko eikä näy tässä maailmassa. Tietoisuus. Toive? Ei teko! Ajatus! Kaikki teot alkavat ajatuksesta...ovatko ajatukset tekoja jollain tasolla? Helvetin filosofi....

Jotenkin tuntuu siltä, että seison tukevammalla jalustalla nyt, kun tämä on otettu tavallaan puheeksi. Niin paljon kuin haluaisinkin tekoja, ei minusta ole kuin ajattelijaksi, niin kauan kuin minulla on niin paljon menetettävää. Ja, aivan kuten ( hän ) sanoi, "et ole kyllästynyt..."