Niinpä niin, täällä taas. Mitä nyt sanoisin? aiak tasapainossa tällä hetkellä, vaikkakin näitä projekteja siunaantuu jatkuvasti. Olen selvinnyt huolellisella suunnittelulla. Zen ja itsensä hajoittamisen taito.

Mulla oli mahdollisuus lähteä baanalle taas eilen, mutta jostain syystä ei maistunut. Siitä olen nyt tyytyväinen. Henkinen kantti on kohdallaan. Jos olisin ollut suurimman osan yötä maailmalla, olisin nyt ikunasta ulos tuijottava yksinäisyyden perikuva, joka pelkää huomista.

Ilma alkaa lämmetä. Joko mennään kohti lämpöä? Olen kurkkuani myöten täynnä kylmyyttä. Onneksi pimeys on väistymässä. Kun kirjoitan tätä on kello jo 17 ja ulkona on yhä valoisaa. Minuun siirtyy valtavasti energiaa valosta. Valo hieroo käpylisäkettäni.

Odotan lomaa. reilu viisi viikoa vielä ja sitten häivyn täältä pohjoisesta. Vähään aikaan en edes ajattele kylmyyttä. Juon oluenikin lämpimänä...

Oh, joku oli kommentoinut edellistä kirjoitustani. Sellaista tapahtuu niin harvoin. Jos joku kommentoisi useammin, siitä voisi kehkeytyä keskustelu. Yksin on niin vaikea keksiä juttuja. Ennen kirjoitin paljon. Silloin kirjoitin siitä, kuinka mulla meni huonosti. kirjoitin itselleni siitä, kuinka mulla menee huonosti, kuinka mua kohdeltiin huonosti jne. Prosessoin siis sitä. Tein siitä näkyvää. Silloin en osannut ajatella asiaa, ellen tehnyt siitä näkyvää ja konkreettista. Jos yritin ajatella tilanteitani pelkkinä ajatuksina, ne poukkoilivat kuin lottokoneen pallot, ilman järjestystä, vailla konkreettista kosketuspintaa. Kun kirjoitin asian tekstiksi se muuttui joksikin muuksi. Siitä tuli todellista, sitä oli helpompi ajatella. Mikä tärkeintä, siitä tuli totta. Muistan järkytykseni kun huomasin mitä olin kirjoittanut. Onko asiat todellakin noin? Ne olivat niin, olinhan juuri kirjoittanut ne. Siitä alkoi tekemiseni. Tein asialle jotakin. En osaa vieläkään ajatella ilman että kirjoitan tai piirrän.

Mistä tulee tämä kirjoittamisen tarve? Ajattelustako?

Sitä, että ollaan helmikuussa. Olin tänään piipahtamassa ulkona ja musta tuntui, kuin olisi herännyt unesta. aurinko paistoi seinustalle, ilma oli oikeasti lämmin, vesi tippui räystäästä ja linnut pitivät ääntä. Maailma oli herännyt eloon. Täällä on sittenkin elämää, Marsissa.

Hirveä häslinki aina päällä. Kaikenhelvetinmaailman projekteja. innostun aina niin helposti. Väkerrän ja pakerran ja kysyn itseltäni; onko tämä elämäni tarkoitus? Onko tämä tarkoituksen ETSIMISTÄ elämälleni? Olenko olemassa tarkoituksen vuoksi?

Mä haluan lähteä lomalle. Haluan lämpöön ja aurinkoon. No, siihen on vielä aikaa. Täyttelen sillä välin vaikka ristikoita.

Täällä tänään. Opiskelua opettajaksi? Kahden vaiheilla olen. Opetan ammatikseni aikuisopiskelijota, mutta mutta... nyt pitäisi saada muodollista pätevyyttä lisää. Olen kahden vaiheilla. Mulla olisi mahdollisuus opiskella verkossakin, luulisin. Sopisiko se mulle paremmin kuin ns ryhmässä opiskelu, tiettynä ajankohtana, tietyn ohjelman mukaan? Itseni tuntien...mulla on vaikeuksia sellaisen pitkäaikaisen, määrätietoisen opiskelun kanssa, jossa on tiettynä aikana oltava tietyssä paikassa ja saada tiettyjä asioita opiskeltua. Työn lomassa opiskelu on muutenkin vaikeaa...Selittelen tässä kaikenlaista. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että mulle luonteenomaista olisi sellainen "vapaampi" opiskelu esim juuri verkossa. Ilman lähipäiviä. Mulla ei yksinkertaisesti ole puhtia innostua opiskella metodilla, jonka koen jotenkin...vieraaksiko? En tiedä, ehkä väärä sana. Mikä on mun kynnykseni opiskella ylipäätänsä? Pelkäänkö jotakin? Ehkäpä niinkin. Mitä? Aloittamista ja sitten innostuksen loppumista, se on itselleni selvää. Mutta mutta... Kuinka paljon pätevyyttä pitäisi saada lisää? Avainkysymys. Selvitän siis itselleni, mikä on se itselleni paras tapa opiskella. Selvitän siis itselleni, miksi luulen verkko-opiskelun soveltuvan itselleni parhaiten. Työ vie niin paljon energiaa, elämä vie niin paljon energiaa. Saanko lisää energaa opiskelusta? Oppimisesta? Opitun soveltamisesta? Kommentoikaa. Antakaa vinkkejä. Sanokaa jotakin, te lukijat.

Olin kuin olinkin moraalisempi ihminen kuin mitä olin kuvitellut. Olen kova puhumaan omista arvoistani ja välillä tuntui, että olen aivan kuutamolla pyöräilemässä. Pelästyin itseäni, koska kaikki se johon ( olin itsessäni ) uskonut oli piilossa. Eräs ihminen ilmoitti ymmärtävänsä, koska olen erilaisessa tilanteessa kuin hän. Yht`äkkiä jokin minussa sanoi, että tällä tavalla hajoitan itseni. Hukkaan itseni. Kävelen kuilun reunan yli. Eksyn Humbaban metsään. Onneksi hän ( eräs ihminen ) ymmärtää. Joskus, kun aika ja paikka on oikea... Jätänkö itselleni pääni sisälle sivuoven auki omalle toiminnalleni, omille haluilleni, miehisyydelleni. Teenkö väärin toista kohtaan jättämällä oven auki? Oven auki mihin? Tiedän, etten ole onnellinen, jos maailma ympärilläni kaatuu. Psyykeni ei kestä sitä. Elän siitä, että voin katsoa itseäni silmiin peilistä jokaisena aamuna ja sanoa itselleni; elät hyvin ja oikein. Silti jätän sivuoven raolleen ja mieleni valtaa ahdistus siitä, että kenties teen väärin ( erästä ihmistä ) kohtaan jättämällä oven raolleen. Pitäisikö minun sulkea ovi? En halua. Ja se vasta minua ihmetyttääkin itsessäni. Oven raolleen jättäminen on mentaalinen teko eikä näy tässä maailmassa. Tietoisuus. Toive? Ei teko! Ajatus! Kaikki teot alkavat ajatuksesta...ovatko ajatukset tekoja jollain tasolla? Helvetin filosofi....

Jotenkin tuntuu siltä, että seison tukevammalla jalustalla nyt, kun tämä on otettu tavallaan puheeksi. Niin paljon kuin haluaisinkin tekoja, ei minusta ole kuin ajattelijaksi, niin kauan kuin minulla on niin paljon menetettävää. Ja, aivan kuten ( hän ) sanoi, "et ole kyllästynyt..."