Niinpä niin, täällä taas. Mitä nyt sanoisin? aiak tasapainossa tällä hetkellä, vaikkakin näitä projekteja siunaantuu jatkuvasti. Olen selvinnyt huolellisella suunnittelulla. Zen ja itsensä hajoittamisen taito.

Mulla oli mahdollisuus lähteä baanalle taas eilen, mutta jostain syystä ei maistunut. Siitä olen nyt tyytyväinen. Henkinen kantti on kohdallaan. Jos olisin ollut suurimman osan yötä maailmalla, olisin nyt ikunasta ulos tuijottava yksinäisyyden perikuva, joka pelkää huomista.

Ilma alkaa lämmetä. Joko mennään kohti lämpöä? Olen kurkkuani myöten täynnä kylmyyttä. Onneksi pimeys on väistymässä. Kun kirjoitan tätä on kello jo 17 ja ulkona on yhä valoisaa. Minuun siirtyy valtavasti energiaa valosta. Valo hieroo käpylisäkettäni.

Odotan lomaa. reilu viisi viikoa vielä ja sitten häivyn täältä pohjoisesta. Vähään aikaan en edes ajattele kylmyyttä. Juon oluenikin lämpimänä...

Oh, joku oli kommentoinut edellistä kirjoitustani. Sellaista tapahtuu niin harvoin. Jos joku kommentoisi useammin, siitä voisi kehkeytyä keskustelu. Yksin on niin vaikea keksiä juttuja. Ennen kirjoitin paljon. Silloin kirjoitin siitä, kuinka mulla meni huonosti. kirjoitin itselleni siitä, kuinka mulla menee huonosti, kuinka mua kohdeltiin huonosti jne. Prosessoin siis sitä. Tein siitä näkyvää. Silloin en osannut ajatella asiaa, ellen tehnyt siitä näkyvää ja konkreettista. Jos yritin ajatella tilanteitani pelkkinä ajatuksina, ne poukkoilivat kuin lottokoneen pallot, ilman järjestystä, vailla konkreettista kosketuspintaa. Kun kirjoitin asian tekstiksi se muuttui joksikin muuksi. Siitä tuli todellista, sitä oli helpompi ajatella. Mikä tärkeintä, siitä tuli totta. Muistan järkytykseni kun huomasin mitä olin kirjoittanut. Onko asiat todellakin noin? Ne olivat niin, olinhan juuri kirjoittanut ne. Siitä alkoi tekemiseni. Tein asialle jotakin. En osaa vieläkään ajatella ilman että kirjoitan tai piirrän.

Mistä tulee tämä kirjoittamisen tarve? Ajattelustako?